Pjöntta, masse, ketunkolo, pilde ja ilokolo sekä yli 60 muuta enemmän ja vähemmän kuvaavaa synonyymiä sai ryhmämme nimettyä miettiessämme naisen sukupuolielimiä kuvaavia sanoja. Täytyy myöntää, että itselleni iso osa näistä termeistä oli ennestään tuntemattomia ja heti alkuun huomasin omat ennakkoluuloni, kun hihittelin sanoille, kuin alakouluikäinen lapsi enkä käyttäytynyt niin kuin seksuaaliterveyden edistämisen ammattilainen ja kätilö. Puolustuksekseni kuitenkin sanon, että harvoin heti aamukahvin jälkeen tulee mietittyä ihan vastaavanlaista tehtävänantoa. Tästä kuitenkin polkaistiin käyntiin seksuaalineuvojaksi opiskelu lähes vuosi sitten.
Seksuaalineuvojakoulutusta järjestetään Suomessa monella eri paikkakunnalla ja koulutus kestää vuoden (30op). Hakukriteerit vaihtelevat jonkun verran eri järjestäjien osalta mm. pohjakoulutusvaatimusten osalta. Koulutuksen suorittaminen onnistuu oman työn ohessa, koska kontaktipäiviä on noin kerran kuukaudessa ja jotkut järjestäjät mahdollistavat täysin etäopetuksena tapahtuvan opetuksen. Koulutuksen sisällöt eroavat myös jonkun verran toisistaan, mutta keskeinen tavoite on kaikilla sama. Koulutus antaa opiskelijalle valmiudet seksuaalineuvojana toimimiseen. Koulutukseen sisältyy työnohjausta, omien arvojen ja asenteiden tarkastelua sekä oman seksuaalisuuden pohtimista, joka auttaa taas myöhemmin kohtaamaan asiakkaat ammatillisesti ja hyväksyvästi.
Itselleni hakeminen tähän koulutukseen oli luonteva askel eteenpäin omalla työurallani. Onhan yli 10 vuoden kätilön työkokemus naisten ja perheiden seksuaaliterveyden edistäjänä osoittanut, että seksuaalineuvojan osaamista olisin tarvinnut monta kertaa erilaisten asiakkaiden ja perheiden kanssa. Koulutus on laittanut itseni kyseenalaistamaan myös omia asenteita mikä on varmasti ollut koulutuksen yksi tärkeimmästä annista. Olen kohdannut työurani aikana hyvin monenlaisia perheitä. Osa kohtaamisista on jäänyt syvemmin mieleeni ja vielä vuosienkin jälkeen välillä pohdin, olisinko kyseisessä tilanteessa voinut toimia jotenkin eri tavalla, kun sillä hetkellä toimin. Kerron tähän yhden esimerkin yläasteikäisestä nuoresta tytöstä, jonka vastaanotin raskaudenkeskeytysprosessin yhteydessä osastollamme vuosia sitten. Raskaudenkeskeytyksiä oli hänellä taustalla jo useita lyhyen ajan sisällä. Yritin keskustella hänen kanssaan useamman kerran siitä, miten voisimme edetä niin, että tilanne ei toistuisi, vaikuttamatta kuitenkaan tuomitsevalta. Keskustelu oli haastavaa, koska tyttö ei ottanut minkäänlaista neuvontaa vastaan, oli sulkeutunut ja vihainen ja hänen ainoa tavoitteensa oli hoitaa asiansa ja päästä pois mahdollisimman nopeasti. Koin monenlaisia tunteita tuon vuoron aikana ja yksi niistä oli meille kaikille tuttu riittämättömyyden tunne. Miten olisin osannut auttaa häntä parhaiten? Miten olisin luonut sellaisen yhteyden lyhyessä ajassa, että hänellä olisi ollut mahdollista kertoa ajatuksistaan tai tunteistaan? En usko, että hän pystyi pyyhkimään tapahtuneen vain mielestään ja jatkamaan eteenpäin. Tai jos pystyikin, palautuisiko tapahtumat mieleen vasta vuosien päästä jossain tilanteessa? Olisinko nyt monta vuotta tapahtuman jälkeen osannut auttaa häntä paremmin, jos minulla olisi ollut samat tiedot ja taidot käytössä kuin nyt? Todennäköisesti olisin. Seksuaalineuvojakoulutuksen aikana olen saanut konkreettisia työkaluja ottaa asioita puheeksi, kohdata erilaisia tarpeita ja avuntarvitsijoita. Ja mikäli oma osaamiseni ei riittäisi minulla olisi kuitenkin taito ohjata asiakas eteenpäin.
Työskentelen nykyään opetustyössä. Kätilönkoulutuksessa seksuaalisuus ja siihen liittyvä teemat ovat keskeisessä roolissa koko opintojen ajan. Halutessaan opiskelijoilla on usein mahdollisuus ottaa myös valinnaisia kursseja, joissa perehdytään syvemmin esimerkiksi seksuaalioikeuksiin, seksuaalisuuden käsitteisiin ja moninaisuuden kohtaamiseen. Millainen on tilanne käytännön kentällä? Siellä missä ammattilaiset ovat jo hommissa? Tarjoaako työnantaja mahdollisuutta koulutukseen vai opitaanko nämä asiat työn ohessa? Perustuuko ammatillinen koulutus työntekijän omaan kiinnostukseen aiheesta vai pitäisikö täydennyskoulutusta olla jokaiselle säännöllisesti? Jäin tätä pohtimaan, kun törmäsin asiaan ohjatessani opiskelijan työharjoittelua synnyttäneiden osastolla. Otin harjoittelun loppukeskustelussa puheeksi opiskelijan ja hänen työelämäohjaajansa kanssa seksuaalisuuden puheeksiottamisen toteutumisen synnytyksen jälkeen. Ohjaaja totesi minulle, että tämä asia ei liity kätilöntyöhön sillä osastolla eikä ole konkreettinen tavoite tässä harjoittelussa. Häkellyin hetkeksi. Mielestäni tämä taas on hyvinkin keskeinen asia synnyttäneen naisen ja perheen hoitotyötä. Eikö meidän kätilöiden asia ole nimenomaan tukea naisia ja perheitä seksuaaliterveyden edistämiseksi ja pyrkiä siihen, että omassa työssämme annamme luvan asiakkaalle puhua seksuaalisuuteen liittyvistä teemoista, jotka voivat herättää kysymyksiä?
Seksuaalineuvojakoulutukseni päättyy huhtikuussa. Koulutuksesta saatu anti on ollut hyvä ja olen tavannut monia upeita kollegoita ja asiantuntijoita koulutuksen aikana. Olen löytänyt tiedon lähteille, lukenut satoja sivuja aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, kuunnellut asiantuntijoiden puheenvuoroja seksuaalisuudesta ja sen moninaisuudesta, oppinut seksuaalisuuteen liittyvistä häiriöistä ja pohtinut vastauksia niihin kysymyksiin, joita me kaikki seksuaalisuuden osalta ehkä mietimme, mutta joita ei uskalleta ääneen lausua. Silti samalla ymmärrän, että olen monessa asiassa vasta sovittelemassa ammattilaisen kenkiä jalkaani. Nälkä kasvaa syödessä ja tuntuukin, että olen vasta matkan alussa. Niin paljon on vielä opittavaa.
Laitan tähän loppuun vielä muutaman sanan ensimmäisen ryhmätehtävämme tuotoksista. Toivon, että niistä on teille hyötyä hyvät kollegat…snippa, kamelinvarvas, leikkimökki, karvakolo, ihmistamponin lempipaikka jne……
Aurinkoista kevättä. Tuetaan toisiamme yhdessä rintamassa haastavien aikojen keskellä.
Anna