”Hei, olen Minna, teidän (yö)vuoron kätilö.” Kutakuinkin näin alkaa jokainen asiakaskohtaaminen työssäni. Jostain syystä vuosien aikana on sukunimi tippunut esittäytymisestä pois, liekö kyseessä ajankuvan muuttuminen, vai varsinaissuomalaistuminen 😉 Olen junan tuoma, alun perin keskisuomalainen. Muuttaessani Turun seudulle 13 vuotta sitten, korvaani osui tämä etunimellä esittäytymisen tapa, mutta näppärästi olen sen itsekin omaksunut. Koko nimeäni käytän, kun esittäydyn asiakkaalle synnytyspelkovastaanotolla, siinä tilanteessa se tuntuu edelleen tarpeelliselta.
Olen viimeisen vuoden aikana päässyt kaksi kertaa kokeilemaan potilaan roolia sairaalassa, eri yksiköissä, ja täysin eri erikoisaloilla, kuin missä itse työskentelen. Kummallakaan kerralla, lääkäriä lukuun ottamatta, kukaan minua hoitaneista ammattilaisista ei ole esittäytynyt. Ei nimellä, tai edes tittelillä. Lääkärikin esittäytyi, no – päivystäväksi lääkäriksi. Siinä on toki ollut ajankulua, kun on työtehtävien perusteella arvaillut, että onkohan tässä vuoteeni äärellä nyt laitoshuoltaja, sairaanhoitaja vai kenties osastonlääkäri. Nimineulatkin nätisti vilutakin alla piilossa. Peiton ja puseron alle kurkkijan ainakin toivoo olevan hoitotyön ammattilainen. Sinällään minulle ei ole väliä, lääkitseekö minua Petteri vai Panu, tai onko lääkärini Kaisa vai Heidi, mutta jotain tuossa kohtaamisessa jää vajaaksi.
Itse en tiedä yhtään kätilöä, joka ei esittäytyisi asiakkaalleen. Työskentelen stereotyyppisesti synnytyssalissa, ja siellä jopa tilanteessa, jossa vastataan kollegan puolesta tämän synnyttäjän
kutsuun, esittäydytään ”Moi, olen Saara. Teidän omakätilö ei nyt heti pääse paikalle, mutta voinko minä auttaa jotenkin?”. Yhtälailla tämä itsensä tutuksi tekeminen tulee kollegoilta kuulemani mukaan vastaan niin Seri-keskuksessa, gyn-onkologian vastaanotolla, lapsettomuushoidoissa, kuin kaikilla muillakin kätilötyön osa-alueilla. Lapsivuodeosastoilla on jopa infotaulut, jossa oikein kuvan kera esitellään vuorossa olevat kätilöt.
Olen reilut 20 vuotta työskennellyt ”kätilökuplassa”, enkä ole ymmärtänyt, että itsensä esittelemisessä olisi jotain ihmeellistä. Voihan olla, että kohdalleni nyt osunut oli vain sattumaa, mutta se sai pohtimaan esittäytymisen merkitystä. Mikä kätilötyöstä tekee sellaisen, että olemme täysillä, omana itsenämme asiakkaan käytettävissä? Ja mikä kätilön nimestä tekee asiakkaalle tärkeän? Väitän, että kätilötyössä -sen kaikilla osa-alueilla- ollaan niin lähellä naista, niin isojen asioiden äärellä, naisen henkilökohtaisen ytimessä, että kohtaamisella on erityisen suuri merkitys. Ja juuri siksi meille ei tulisi mieleenkään jäädä anonyymeiksi ammattilaisiksi. Nimen kertominen tekee kohtaamisesta aidomman ja henkilökohtaisemman. Kertomalla nimemme, kerromme asiakkaalle, että juuri minä olen tässä juuri sinua varten, ja tämä hetki on merkityksellinen. Että juuri minä
olen sinun kanssasi tämän ison asian äärellä.
Näinä poikkeuksellisina aikoina on mahdollisuus jäädä myös kasvottomaksi. Törmäsin potilaspalautteeseen, jossa asiakas kiitti, että kätilö oli pieneksi hetkeksi riisunut maskinsa näyttääkseen kasvonsa. Tuo ele sai hänet, varsin rankan synnytyksen läpikäyneen tuoreen äidin, tarttumaan puhelimeen ja lähettämään kiittävää palautetta. Kuinka tärkeäksi hän kokikaan, että tiesi miltä hänen kätilönsä näytti. Hyvin usein työssä tulee myös tilanne, jossa asiakas kysyy vuoronvaihteen lähestyessä, että kukahan sieltä tulee jatkamaan. Ei hän entuudestaan tunne yhtäkään kätilöä, mutta jotenkin häntä helpottaa jo etukäteen tietää, että Emmi jatkaa hänen kanssaan.
Vaikka olemme ylpeästi kätilöitä, ollaan silti jatkossakin ylpeästi myös Katriinoita, Kaisoja, Tainoja ja Tuomaksia. Vaikka emme aina voi antaa kasvoja kätilölle, annetaan ainakin nimi. Osoitetaan asiakkaamme olevan niin arvokas, että häntä ei hoida anonyymi ammattilainen.