”Oikeus toivoon” oli otsikkona helmikuussa ilmestyneen Helsingin Sanomien artikkelissa, jossa haastateltiin professori Risto Saarista. Artikkelissa käsiteltiin toivoa ja sen säilymistä ilmastonmuutosahdistuksen ja monenlaisten poliittisten uhkakuvien maailmassa. Artikkeli julkaistiin hyvän aikaa ennen kuin koronasta tuli maailmanlaajuinen pandemia. Vaikuttaa siltä, että pandemian myötä toivosta on alettu puhua entistä enemmän. Kaikki tämä saikin pohtimaan, miten on toivon laita kätilötyössä? Ja ennen kaikkea, mikä saa kätilön säilyttämään toivonsa työssään?
Saarisen (2020) mukaan toivon voi säilyttää ymmärtämällä, että siihen liittyy kolme asiaa: toivo, tyyneys ja ei toivo. Ihmisellä on hyvä olla arkisia toiveita, kuten esimerkiksi toiveita lomasta, paremmasta arjesta ja levosta. Lisäksi meillä on pidemmälle ulottuvaa toivoa. Se on jotakin sellaista, jonka otamme vakavasti, vaikka se ei toteutuisi. Toivoon tarvitaan myös tyyneyttä. Se on tila, jolloin ollaan toivomatta mitään erityistä. Tyyneyden tilassa omat työtehtävät hoidetaan mahdollisista haasteista huolimatta. Toivoon kuuluu myös ei toivomisen -tila. Se tarkoittaa asioiden toistaiseksi sikseen jättämistä, koska toivomisen tilassa on mahdotonta elää koko ajan.
Kuva: Päivi Oinonen
Mikä sitten voisi auttaa säilyttämään toivoa kätilötyössä? Ehkä sitä on mahdollista säilyttää ajattelemalla asioita, jotka ovat hyvin niin työssä kuin sen ulkopuolella. Ehkä toivoa voi muutoksien
ja poikkeusolosuhteiden keskellä säilyttää keskittymällä perustyöhön: kätilötyön ytimeen. Energiaansa voi mahdollisuuksien mukaan pyrkiä kohdistamaan sellaisiin asioihin, joihin voi vaikuttaa, kuten oman työn järjestämiseen ja sujuvoittamiseen. Kätilöinä tunnemme oman työmme erityispiirteineen, joten sen kehittäminen kuuluu meille, kaikissa tilanteissa.
Toivon vastakohta on pelko. Koronaepidemian myötä monet rutiinit ovat muuttuneet, myös kätilötyössä. Työn takia koronavirukselle altistuminen ja sen myötä oman perheen altistuminen voi pelottaa. Moni kätilö pohtii varmasti aika ajoin pärjäämistään ja osaamisensa riittävyyttä muutosten keskellä ja pysymistään ajan tasalla vinhasti muuttuvien ohjeiden kanssa. Oma jaksaminen voi myös mietityttää. Lisäksi täysin uutta tilannetta elettäessä kaikkiin kysymyksiin ei ole heti saatavilla vastauksia ja siitäkin huolimatta työ täytyy hoitaa. Tyyneyden saavuttamisessa voi olla olennaista hallinnantunne. Mitä paremmin kokee hallitsevansa työnsä ja pystyvänsä vaikuttamaan siihen, sitä paremmin voisi tyyneyden ajatella olevan saavutettavissa. Tyyneyttä voi tuoda myös luottamus siihen, että ammattitaito kantaa, ja muutostilanteisiin saa riittävästi koulusta, tukea ja apua sekä työnantajalta että kollegoilta. Tyyneyttä voi olla myös se, että hoitaa työnsä niin hyvin kuin kulloisessakin tilanteessa on mahdollista. Toisinaan se voi olla enemmän, toisinaan hieman vähemmän.
Toivoa työyhteisössä voi vahvistaa tarjoamalla apua ja auttamalla kollegaa. Kuunteleminen ja huolien jakaminen sekä myötäeläminen ovat keinoja luoda toivoa. Sama voi päteä myös kohtaamisissa asiakkaiden/potilaiden kanssa. Välillä, ei toivomisen -tilassa, voi suhtautua armollisesti itseään kohtaan; aina ei ole pakko jaksaa innostua kaikesta. Työyhteisöjen rikkautena on kuitenkin se, että joku kollegoista saattaa innostua. Innostus voi puolestaan tarttua muihin ja aikaansaada uutta. Asioihin perehtyminen ja niiden eteen työskentely, ne, jos mitkä, voivat lisätä toivoa.
Toivon sinulle, kätilö, toivoa, tyyneyttä ja ei toivoa, kutakin sopivissa määrin.